2005-04-11Tuottavuus ei ole hyvinvoinnin perusta Tuottavuuden käsite on nykymaailmassa mitä olennaisin asia. Palaan siis Seppo Saaren kolumnistani esittämiin kommentteihin. Saaren mukaan tuottavuuden kasvu on myös tietoyhteiskunnassa hyvinvoinnin perusta. Tuottavuus on yksi taloustieteen mielenkiintoisimmista käsitteistä. Siitä puhutaan paljon. Helposti kuvitellaan, että se olisi jotenkin yksinkertainen ja hyvin ymmärretty asia. Historiallisesti tuottavuuden käsite on perustunut malleihin, joissa tuottavuus mittaa taloudellisen järjestelmän hyötysuhdetta. Teoreettisesti johdonmukaisimmassa muodossaan tuottavuus tarkoittaa kokonaistuottavuutta, jossa kaikki tuotannontekijät on otettu huomioon. Kokonaistuottavuuden käsite ei nykyisin ole suosiossa siksi, että on selvää, ettei kaikkia tekijöitä voi ottaa huomioon. Englanninkielinen ”total factor productivity” on tästä syystä nykyisin korvattu käsitteellä ”multifactor productivity”. Joskus sen laskemisessa otetaan huomioon tuotannossa käytetyt materiaalit, energia ja välituotteet. Joskus ei. Tilanteesta riippuen tuottavuutta mitataan bruttotuotannolla tai lisäarvon tuotannolla, ja teoreetikot väittelevät siitä, milloin mikäkin menetelmä antaa parhaan kuvan talouden muutoksista. Julkisessa keskustelussa tuottavuudella usein tarkoitetaan työn tuottavuutta, jossa tehokkuus mitataan jakamalla tuotannon määrä siihen käytetyn työn määrällä. Suomekielessä olisi parempi puhua työvoiman tuottavuudesta tai työtuottavuudesta. Työpanosten määrää mitataan joskus työikäisen väestön määrällä, työpaikkojen lukumäärällä, työtuntien määrällä, joskus indeksikorjatuilla palkoilla, joskus säätämällä työpanoksia koulutustason mukaan ja joskus muuten. Toisin kuin usein kuvitellaan, työn tuottavuudella ei ole talousteorian piirissä mitään teoreettista yhteyttä työnteon tehokkuuteen. Työn tuottavuus on tuottavuuden teoriassa jakolaskun tulos, eikä sillä ole mitään rakennetta, mihin voisi ripustaa työn muutoksista kertovaa tietoa. Teoriassa uusklassisen kasvuteorian mukaan johdonmukainen tapa olisi mitata työpanoksia niistä maksetulla korvauksella. Mikäli näin tehtäisiin, esimerkiksi naisten työn tuottavuus olisi määritelmän mukaan alempi kuin samassa työssä olevien miesten siksi, että naisille maksetaan keskimäärin pienempää palkkaa. Kansantalouden tasolla tuottavuutta mitataan perinteisesti laskemalla taloudessa syntyvää lisäarvoa esimerkiksi bruttokansantuotteen avulla. Tavoitteena on saada sekä tuotantopanoksille että tuotannolle hintojen muutoksista riippumaton arvio, jolla tuotantopanosten ja tuotannon volyymin muutoksia pystyttäisiin vertaamaan. Nykyisin teoreetikot suosivat kaksoisdeflaatiomenetelmää, jossa samanaikaisesti korjataan tuotannontekijöiden ja tuotteiden muuttuvia hintoja. Eri maissa käytetään erilaisia menetelmiä ja ne johtavat erilaisiin tuloksiin. Kuten Saari toteaa, kansantalouden tuottavuuden mittauksessa törmätään lisäksi hankaliin kysymyksiin esimerkiksi siitä, miten talouden eri sektoreita yhdistetään. Kokonaistalouden mittaamiseksi joudutaan yhdistämään omenoita, appelsiineja, autoja ja partureita. Rahaa ei voi käyttää sellaisenaan mittarina, sillä suhteelliset hinnat vaihtelevat eivätkä tuotannon euromäärät vastaa tuotettujen tavaroiden tai palvelujen volyymiä. Yllämainitut seikat ovat hyvin tiedossa. Sadat tutkijat eri puolilla maailmaa yrittävät päätyönään ratkoa niihin liittyviä ongelmia. Kolumnissani yritin kuitenkin nostaa esiin sellaisia ongelmia, joista ei vielä ole julkisuudessa keskusteltu. Käytännön tasolla tuottavuuden käsitteelliset vaikeudet näkyvät kahdella keskeisellä alueella: innovaatioihin perustuvassa taloudessa ja palveluissa. Perinteinen tuottavuuden käsite perustuu klassisen talouden malliin, jossa niukkoja resursseja yritetään muuttaa etukäteen tiedossa oleviksi tuotoksiksi. Käsitteen perusta on termodynaamisessa input-output mallissa, jossa tuottavuus mittaa konversion tehokkuutta. Perinteinen tuottavuuden käsite talouden hyötysuhteena voi ilmestyä kuvaan vasta, kun prosessi on jo määritelty. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että hyötysuhteen ideana on mitata laadullisesti vakiona pysyvän tuotoksen määrällistä muutosta. Hyötysuhde ei käsitteellisellä tasolla pysty vertaamaan autonmoottoria ja öljylamppua. Perinteinen tuottavuuden käsite pystyy erottelemaan vain jo olemassaolevien ja vakioitujen prosessien muutoksia. Tuottavuus ja innovaatiot toisin sanoen elävät eri maailmoissa. Vaikka innovaatiot joskus parantavat olemassaolevia prosesseja, usein ne tuottavat myös laadullisia uutuuksia. Näihin ei nykyisillä tuottavuuden mittareilla pääse käsiksi. Ongelmaa on yritetty korjata tuomalla tuottavuuden mittareihin mukaan talouden ulkopuolisia laadullisia tekijöitä, jotka korjaavat tuotantovolyymiä sekä tuotteiden laadullisilla muutoksilla että tuotevariaatioiden muutoksilla. Esimerkiksi tietokoneiden tuotantoa ei nykyisin mitata valmistettujen tietokoneiden lukumäärällä tai niistä maksetulla rahalla. Tuottavuuslaskelmissa tuotannon volyymiä korjataan indekseillä, jotka lasketaan prosessorin kellotaajuudesta, muistin määrästä ja muista tekijöistä. Parhaillaan esimerkiksi OECD:n piirissä tehdään selvityksiä, joilla eri maiden kansantalouksia saataisiin näiltä osin vertailukelpoisiksi. Historiallinen tausta ja akateemiset referenssit löytyvät artikkelistani “Economic productivity in the knowledge society: a critical review of productivity theory and the impacts of ICT.” (First Monday, July 2004, 9(7) Tuotantovolyymin ja tuotantopanosten oikeasta mittaustavasta tullaan käymään keskustelua vielä pitkään. Tällä hetkellä on kuitenkin selvää, että eri maissa tuotantoa mitataan eri tavoin ja käsittein. Käytännössä myös palvelujen tuottavuutta mitataan monin tavoin, eivätkä periaatteelliset ongelmat aina ole selvästi näkyvissä. Kolumnissani lähinnä totesin, että kohta ne näkyvät. Toisin kuin Saari esittää, ongelma ei ratkea myöskään tuotantoyksiköiden tasolla. Jotta inflaatiokorjattu lisäarvo voitaisiin mitata, meidän pitäisi tietää tuotantopanosten ja tuotettujen tavaroiden ja palvelujen volyymi. Näitä ei voi mitata rahalla, sillä hinnat muuttuvat. Jos mittaus tehdään volyymi-indekseillä, tuotannon laadulliset muutokset on otettava huomioon. Kun tämä tehdään, talouden mittareihin tuodaan keittiön kautta tekijöitä, jotka eivät ole enää yhteensopivia tuotannon teorian perusoletusten kanssa. Ehkä hieman yllättävä johtopäätös on siis se, että tuottavuus ei ole hyvinvoinnin perusta. Paremmin sitä voisi ehkä kuvata modernia yhteiskuntaa organisoivaksi käsitteelliseksi fiktioksi. Jotta tuottavuus ja hyvinvointi saataisiin kytkettyä toisiinsa, meidän on ymmärrettävä mitä tuottavuudella ja hyvinvoinnilla oikein tietoyhteiskunnassa pitäisi tarkoittaa. Ilkka Tuomi