2000-10-15Suomi-Trust Näinä aikoina ei usein ehdotella valtionyhtiöiden perustamista. Valtioilla oli tapana perustaa yhtiötä pääomia vaativille uusille teollisuuden aloille. Välillä yritettiin vähän kontrolloida tuotantovälineitäkin. Nyt ajat ovat muuttuneet. Silti, ja ehkä juuri siksi, olisi taas paikallaan perustaa uusi valtionyhtiö. Pari viikkoa sitten Berkeleyssä järjestettiin foorumi, jonne oli kutsuttu nelisenkymmentä tiedonjohtamisen tutkijaa. Teemana oli Internet. Aamupäivä piti pohtia sitä, miten Internet vaikuttaa yrityksen sisäiseen toimintaan, iltapäivä sitä, miten se vaikuttaa organisaatioiden välillä. Käytännössä useimpien puheenvuorojen aiheena oli ”trust”, luottamus sen eri muodoissa. Luottamus ja siihen sisältyvä sosiaalinen pääoma näyttivät olevan avainasemassa tiedonjohtamisessa ja sähköisessä taloudessa. Globaalissa tietoverkossa luottamus on ongelma. Luottamuksessa on pohjimmiltaan kysymys sosiaalisen toiminnan ytimestä: siitä, miten ihmiset asettuvat alttiiksi toisten aiheuttamille vahingoille. Luottamuksen mekanismit organisoivat kulttuurin ja yhteiskunnan keskeiset rakenteet. Tietoverkoissa kulttuurit törmäävät eikä luottamuksen mekanismeja juuri ole. Tavanomaiseen tapaan niitä ei ehkä pysty edes rakentamaan. Amerikassa luottamus syntyy eri tapaan kuin Aasiassa tai Suomessa. ”Trust” on ehkä ongelma, johon ei ole globaalia ratkaisua. Erilaisten luottamuksen mekanismien ytimessä on kuitenkin yhteinen tekijä. Luottamuksen kohde pitää voida tunnistaa joko suoraan tai välillisesti. Henkilön sähköinen tunnistaminen on siksi elektronisen luottamuksen perusta. Suomi on tunnetusti edelläkävijä tällä alueella. Syy ei kuitenkaan ole se, että Suomi olisi kehityksessä edellä: monessa maassa ajatus julkisen vallan varastoimista tunnistetiedoista on yksinkertaisesti käsittämätön. Amerikkalainen esimerkiksi luottaa mielummin luottokorttifirmaansa kuin valtion hallintoon. Luottokorttifirmojen toiminta on kuitenkin mahdollista vain siksi, että ne nojaavat eri maiden ja kulttuurien tarjoamiin luottamuksen rakenteisiin. Joissain maissa nämä toimivat hyvin, toisissa huonosti. Esimerkiksi Amerikassa luottokorttien käyttäjät ovat päivittäin huolissaan siitä, että heidän identiteettinsä varastetaan. Globaalin identiteetin tarve näkyy erityisesti julkisen avaimen salakirjoitukseen perustuvissa järjestelmissä. Ajatus globaalista identiteetistä on kuitenkin yleensä painajainen. Amerikan kansalaiset eivät halua, että valtio vahtii, kilpailevat yritykset eivät halua, että Microsoft myöntää tunnukset globaaliin verkkoon, ja Kiinan johtajat tuskin ensimmäiseksi ehdottavat, että Visa hoitaisi kiinalaisten identiteetin. Kenellä siis on kilpailuetu tässä tietoyhteiskunnan ydinbusineksessä? Olisiko se esimerkiksi suomalaisella valtio-instituution takaamalla yrityksellä? Suomen tekninen ja kulttuurinen infrastruktuuri, ja maine sitoutumattomana, vaarattomana ja kehityksen kärjessä olevana Pohjoismaana, ovat niinkutsuttuja vaikeasti kopioitavia globaaleja kilpailuetuja. Ehkä henkilön sähköisen tunnistuksen järjestelmä voisi olla hyvä business. Ehkä sillä voisi lähivuosina olla miljardi asiakasta. Ilkka Tuomi