1996-03-15Kuka ruokkii Kiinan? Vuonna 1990 Kiinassa kulutettiin 100 kananmunaa henkeä kohti vuodessa. Neljän vuoden kuluttua kananmunia kulutetaan kaksinkertainen määrä. Näiden kanojen ruokkimiseen kuluu enemmän viljaa kuin Australia tuottaa. Jos jokainen aikuinen kiinalainen juo kolme pulloa nykyistä enemmän olutta vuodessa, oluen valmistukseen tarvitaan viljaa lisää Norjan vuosituotannon verran. Mikäli kiinalaiset joskus söisivät kalaa yhtä paljon kuin japanilaiset, maailman kaikkien merien tuotanto kulutettaisiin Kiinassa. Vajaassa kahdessa vuosikymmenessä Kiinan talous on nelinkertaistunut. Nyt on jo selvää, ettei maailman tulevaisuutta ratkaise se onko kiinalaisella jääkaappi vai ei. Ratkaiseva kysymys on, mitä kiinalaisen jääkaapissa on. Kapitalismin historioitsija Braudel väitti, että Aasian suuruuden syy on riisin ravintoarvo. Kiinan väestöräjähdys alkoi 1200-luvulla, kun riisiä opittiin viljelemään vedessä ja kun siitä alettiin saada kaksi satoa vuodessa. Riisipellon tuotto oli viime vuosisadalla yli 7 miljoonaa kaloria hehtaarilta, kun vehnän tuotto oli vain viidennes tästä. Kun maa käytettiin lihantuotantoon, kaloreita saatiin alle kahdeskymmenesosa riisiin verrattuna. Kuten Braudel totesi, Kauko-Idän sivilisaatioiden taipumus kasvissyöntiin ei synny idealismista. Muutaman viime vuoden aikana Kiina on muuttunut viljan myyjästä sen ostajaksi. Vuonna 1994 viljan hinta nousi Kiinassa lähes 60 prosenttia. Kun Kiinan talous jatkaa kasvuaan, se siirtää maailman uuteen vaiheeseen. Viime vuosikymmenen loppuun asti maailman ruoantuotanto kasvoi nopeammin kuin väkiluku. Nyt henkeä kohti laskettu kalorimäärä alkaa pienentyä. Maailman merien saalis on noin 100 miljoonaa tonnia, eikä sen enää uskota kasvavan. Merien tehokalastus on saavuttanut luonnolliset rajansa. Kalan reaalihinta on viime vuodet noussut noin 4 prosenttia vuodessa. Lester Brown ennustaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Who Will Feed China?, että seuraavaksi hinnankorotusvuorossa ovat riisi ja vehnä. Viljantuotannossa kasvu on hidastunut valtavista lannoitusmääristä ja kasvinsuojeluaineiden monikertaisesta käytöstä huolimatta. Browinin mukaan Kiinan kasvava kulutus ja ostovoima johtavat hintojen nousuun ja poliittisiin mullistuksiin, joiden rinnalla 70-luvun öljykriisit ovat olemattomia häiriöitä. Kiinan viljanvienti kääntyi kahdessa vuodessa 8 miljoonasta tonnista 16 miljoonan tonnin tuonniksi. Nyt Kiina on Japanin jälkeen maailman suurin viljan ostaja. Kiinan taloudellinen kehitys, kaupunkien ja teiden rakentaminen riisipeltojen paikalle, pudotti kuluvan vuosikymmenen alkupuolella riisin tuotantoa 8 prosenttia. Tuotannon ennustetaan edelleen putoavan noin prosentin vuodessa. Kiina tuottaa noin viidenneksen maailman viljasta ja riisistä. Kuten Lester Brown toteaa, prosentin pudotuksen korvaaminen tulee vaatimaan huomattavaa tuotannon lisäystä muualla maailmassa. Samaan aikaan kiinalaisten ostovoima kasvaa ja heillä on varaa maksaa entistä enemmän ruoastaan. Ihmiset, joiden kalorien kulutuksesta lähes 90 prosenttia tulee nyt riisistä, syövät enemmän ja ehkä siirtyvät muihin ravintoaineisiin. Maailman merkittävimmäksi ympäristöongelmaksi saattaa silloin jääkaappien freonipäästöjen sijasta osoittautua kiinalainen hampurilaisravintola. Ehkä tässä on Suomen talousongelmien ratkaisu. Suomi voi siirtyä takaisin maatalousyhteiskuntaan ja luottaa siihen, että tuotteille on hyvä hinta ja kysyntää. (21.3. -96)