1997-01-17Identiteettityön sankarit Helsingin elokuvateattereihin ilmestyi elokuva Picassosta ja kriitikot tekivät taas taidehistoriaa. Elokuva ei välitä oikeaa kuvaa luovasta nerosta, sanotaan. Missä on intohimo, missä lukemattomia naisia tuhonnut minotaurus? Tässä sitä nyt taas ollaan, silmät väärällä puolella päätä, nenä vinossa. Ei näytä Picassolta. Kriitikot närkästyivät, sillä elokuvan Picassosta pitäisi määritelmän mukaan olla elokuva sankarista. Mutta nimensä mukaan “Surviving Picasso” kertookin kahden ihmisen välille hajonneesta identiteetistä; rakkaudesta tautina ja koettelemuksena, josta vain vahvimmat selviävät. Juuri kun meidän piti nähdä jotain ainutlaatuista, meille näytetäänkin se tavallinen tarina. Sankaritarinan sijasta tarjolla on väkivaltakertomus, jossa kahden ihmisen yhteinen identiteetti ryöstetään yhden ihmisen omaisuudeksi. Picassossa kuoriutuu sankarin sisältä sosiaalinen hyönteinen. Kriitikon kuuluukin tuohtua. Ei sankarin ole tarkoitus mikään peilikuva olla. Sosiaalinen järjestys tarvitsee sankareita. Jos niitä ei ole ne pitää keksiä. Picasso ehkä pettää, mutta naapuriteatterissa heikkomuistinen rouva Harlin näyttää henkeään pidättävälle yleisölle, mitä elämä voisi olla, ja mitä se ei ole. Sankarit ja poikkeusyksilöt kertovat meille, mitä on olla tavallinen. Normaalit perheenäidit eivät naksauta niskoja nurin kaksimetrisiltä korstoilta eikä heidän sisimmässään odota ammattitappaja itsensä löytämistä. Mutta ehkä kysymys on vain harjoituksen puutteesta tai siitä, että olemme unohtaneet todellisen minämme? Ehkä nykyajan perheenäiti sisimmässään on murhakone, joka tehokkaasti poistaa perheen onnen esteet? Mitä siis on olla tavallinen? Anna Kareninan alkulause kertoo, että jokainen onnellinen perhe on samalla tavoin onnellinen, jokainen onneton perhe onneton omalla tavallaan. Viime vuosisadalla onnellisuuden takasi se, että elämä noudatti standardimallia. Elämä kulki tavallisuudesta hyvinvointiin. Nyt Tolstoi joutuisi kirjoittamaan uuden alun. Onnellisuus ei enää perustu sosiaalisiin rooleihin. Ihmiset joutuvat itse etsimään identiteettinsä. Onnelliset ovat onnellisia omilla tavoillaan, onnettomat yhä useammin niitä tavallisia tarinoita. Manuel Castells toteaa tietoyhteiskunnan kartoituksessaan (The Rise of the Network Society), että identiteetin työstäminen on tullut keskeiseksi politiikan ja yhteiskunnan muutosvoimaksi. Samalla kun tietoverkot näyttävät luovan yhä uusia valinnan mahdollisuuksia, vanhat identiteetin juuret katkeavat. Yhä suurempi osa ihmisten ajasta kuluu identiteetin tuottamiseen ja uudelleentuottamiseen. Enää ei riitä että on lapsena päässyt naimisiin. Standardiroolit korvautuvat kuvitelmalla siitä, että ihminen joutuu itse rakentamaan itsensä. Tässä liberaalin individualismin höykytyksessä unohtuu muiltakin kuin Harlinin perheeltä, että identiteetti on ytimeltään sosiaalinen. Yksilön vapaus on vapautta yhteisön sisällä. Siksi globaali tietoverkoissa surffaava kuluttaja on illuusio. Meistä ei koskaan tule digitaalisia eikä postmoderni haave identiteettien sekatavarakaupasta toteudu. Ihmisen identiteetti on sosiaalista lainaa, ja se syntyy vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Vasta utopian tuollapuolen sosiaaliset vuorovaikutukset muuttuvat elektronisiksi. Ja joskus, kuten Picassolla, laina menee jo varkauden puolelle. Ilkka Tuomi