2001-11-22Epänormaali aika Suomi siirtyi uuteen aikaan viime vuosikymmenellä. Vielä 1980-luvulla yhteiskunnan järjestelmät perustuivat ihmisten ennustettavaan elämänkaareen. Perheet olivat normaaleja, työ oli normaalia ja ihmiset olivat keskimäärin normaaleja. Elämä ja sen ehdot oli luokiteltavissa ikäkausien ja ammattien mukaan. Nyt alkaa näkyä, että viime vuosikymmenen rakennemuutos oli melko näkymätön osittain siksi, että sen vauhti on ollut käsittämättömän nopea. Kansantalouden keskiarvojen takana alueet, ihmiset ja työ ovat muutamassa vuodessa erityneet aiemmin kokemattomalla tavalla. Samalla kun Euroopassa ja maailmalla on ryhdytty puhumaan digitaalisesta kuilusta, Suomessa digitaalisen kuilun syvyys ja olemus on jo paljastunut. Uusia työpaikkoja syntyi 90-luvulla vain muutamille seutukunnille. Nopeiten kasvanut neljännes sai 90-luvun loppupuolella yli 90 prosenttia kaikista uusista työpaikoista. Opiskelijat pakkautuivat neljään yliopistokaupunkiin ja suurin osa Suomesta tyhjeni nuorista ja koulutetuista. Informaatioalan työpaikat keskittyivät muutamien neliökilometrien alueelle. Nokia pelasti kansantalouden. Tieto- ja kommunikaatiosektorin ulkopuolella ei juuri uusia työpaikkoja syntynyt ja pitkäaikaisia työsuhteita syntyi laman jälkeen lähes pelkästään tälle sektorille. Suurista ikäluokista tehtiin eläkepommi. Menestyksen hintaa ei ole vielä laskettu, mutta 90-luvun rakennemuutoksen kuluja maksetaan vielä pitkään. Siksi viime viikolla julkaistu Lapin yliopiston tutkijoiden raportti ”Siirtymien palkkatyö” on yksi toistaiseksi merkittävimmistä suomalaisen tietoyhteiskunnan analyyseistä. Asko Suikkasen, Ritva Linnakankaan, Sirpa Martin ja Anne Karjalaisen raportissa on selvitetty suomalaisen työelämän muutoksia 90-luvulla. Tutkimus on teoreettisesti valaiseva analyysi siirtymästä niinkutsuttuun ”toiseen moderniin”. Kuten tutkijat toteavat, ikäänkuin ohimennen: ”1990-luvulla työmarkkinoilla palkkatyöhon osallistumisen laajuudessa ja luonteessa tapahtui merkittäviä muutoksia, jotka kuvaavat yhteiskunnan uudelleen rakenteistumista ja yksilön yhteiskuntaan kiinnittymisen prosesseissa tapahtuneita muutoksia...Tämän seurauksena myös palkkatyölle ja palkkatyöyhteiskunnalle perustuvat sopimukset ja sosiaalinen järjestys ovat menettämässä perustansa.” Työelämän muutos on merkittävä asia erityisesti siksi, että teollisen aikakauden instituutiot perustuvat oletukseen työsuhteen luonteesta. ”Ensimmäinen moderni” yhteiskunta oli järjestelmä, jossa normaalit työsuhteet, kansalliset valtiot, hyvinvointivaltion tulonsiirrot ja kollektiiviset elämäntavat muodostivat yhteisen elämän perustan. Koulutus liittyi selvästi määrättyyn elämänvaiheeseen, jota seurasi normaali palkkatyö. Ulrich Beckin kuuluisaksi tekemässä ”toisessa modernissa” ihmiset elävät epänormaaleja elämänkaaria. He joutuvat omin päin kohtaamaan yksilöllisiä valintoja, mahdollisuuksia ja riskejä. Työsuhteet vuorottelevat ja limittyvät koulutuksen kanssa ja muuntuvat määräaikaisiksi projekteiksi. Perheet eivät enää ole kahden palkkatyöläisen ydinperheitä. Ihmiset siirtyvät maantieteellisesti, alalta toiselle ja elämäntavasta toiseen. Ja--kuten Suomen kehitys 90-luvulla osoittaa--digitaaliajan kuilu aukeaa jo kun tietoyhteiskunnasta vasta haaveillaan. Ilkka Tuomi